Heih, ei mun tässä pitänyt taas olla! Mutta nyt vaan oli ihan pakko palata paljon nopeammin kuin osasin kuvitellakaan. Aihe ei ole ehkä kovin mediaseksikäs, mutta melko ajankohtainen kuitenkin.

Äitini nimittäin soitti äsken, ja vaikka mulla oli "kiire" halusin jutella äidin kanssa pitkästä aikaa. Ja mulle valkeni taas kuinka mahtava äiti mulla on! Tiedän aina vain vahvemmin että mitä tahansa tapahtuu, äiti on aina puolellani. Sain niin loistavaa kannustusta ja palautetta että oloni muuttui todella muikeaksi. Joka ei tosin ollut tällä kertaa edes kovin vaikeaa kun olin jo poikkeuksellisen hyväntuulinen muutenkin. Mutta silti. Saimme jopa avattua yhtä ehkä isomminkin väliämme hiertänyttä mutkaa matkalla. Äitini sairastui nimittäin vakavasti muutama vuosi sitten, ja tajusin silloin kuinka en voi enää kaikessa tarrautua häneen. Jouduin siis hyvin epämiellyttävällä tavalla tajuamaan että loppupeleissä olen elämässäni aivan yksin jos äitini menetän. Sairastuminen oli sitä luokkaa että se muutti suhdettamme ja meitä molempia paljon.

Oma elämänikin lähti ikävämmille raiteille noihin aikoihin joten kun äitini toipui, luojan kiitos, olimme jo etääntyneitä jossain mielessä. Pidin mölyt mahassani sillä en voinut enkä tohtinut häntä rasittaa ongelmillani. Samaan aikaan aikatauluni muuttuivat kireääkin kireämmäksi, joten eipä siinä sitten kevyitä kuulumisia kummempia keskusteltu. Sairaudesta tietysti vakavasti puhuttiin, mutta kaikki muu oli toissijaista silloin, ymmärrettävästi. Mutta kuten sanottu äitini toipui hyvin ja nyt on kaikki kunnossa.

Elämässäni tapahtui sitten lähiaikoina yllättäviä muutoksia, ja minulla on ollut taas enemmän aikaa. Ja kas kummaa, meistä on tullut taas todella läheisiä. Nyt kun on poikkeuksellisesti pari viikkoa mennyt etten äidin kanssa ole ollut yhteyksissä, olen tajunnut kuinka ikävöin häntä, ja kun kerroin sen hänelle äsken, hän vastasi että niin myös! Keskustelumme avasi silmäni monelle asialle, ja sydämeni pakahtuu kun olen niin onnellinen että minulla on tuollainen äiti. Omat ongelmalliset elämänvaiheet on meillä molemmilla olleet, mutta miksen nuorempana osannut päästää äitiäni lähelle? Toisaalta ehkä se kuului siihen elämänvaiheeseeni että oli pakko ottaa etäisyyttä vanhempiin, ja äidillä taisi olla omat kriisinsä myös silloin. Toki nykyäänkin suhteessamme väijyvät omat karikkonsa joille välillä karahdetaan, mutta niistä selvitään aina vain nopeammin ja rakentavasti.

Äitienpäivä on ovella, mutta äitini kanssa sitä vietetään kuitenkin vasta ensi viikolla. Ja äiti ymmärtää. Nyt on pakko hehkuttaa kuin hiekkalaatikolla julistava räkänenäinen pikkutaapero: Rakastan mun äitiä, se on paras äiti koko maailmassa!

Öh, pitikö mun tehdä jotain? Ja pitikö tästä tulla äiti-blogi? Juu, piti ja, ei, ei pitänyt. Lupaan olla mediaseksikkäämpi jatkossa. En silti väistele tosiseikkaa että äiti saattaa täällä vilahdella aiheena kerran jos toisenkin. Kuten myös moni muu itselleni tärkeä ihminen.

"Mitä sä välität mitä muut susta ajattelee, tai mitä sun pitäs tehdä minkäikäisenä? Se on sun elämä ja sä elät sen just niin kuin susta tuntuu että on sulle parhaaksi. Jos et nyt saavuta sitä mitä haluat, niin jatkat vaan ja yrität uudestaan. Sulla on koko loppuelämä aikaa."

- Mun äiti